Kevät tuo mukanaan aina kaikkea kivaa. Auringon ja aiemmin mainitun asuntokuumeen lisäksi olen päässyt taas kiinni kirjoihin. Synnytyksen aikaan viime syksynä luin George R.R. Martinin A Dance With Dragons -kirjaa, joka on edelleen kesken, kun en siihen jotenkin päässyt enää palaamaan. Sen sijaan olen keskittynyt 2000-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen.
Oikeastaan lukuinto alkoi jo joulukuussa, kun luin Kristina Carlsonin kirjan William N: päiväkirja. Sen perään luin evoluutiobiologian näkökulmasta kirjoitetun varhaislapsuutta käsittelevän kirjan Luonnollinen lapsuus (Tiina Kaitaniemi). Sitten palasin taas fiktioon ja luin äidin joululahjaksi saaman Rosa Liksomin Hytti nro 6:n. Tässä vaiheessa aloin huomata, että kyllähän kotimaiset naiset osaavat todella kirjoittaa (kyllä, olen ollut hyvinkin ennakkoluuloinen), ja päätin jatkaa samalla linjalla.
Kirjastossa oli tammikuun lopullta sattumalta esillä Alexandra Salmelan 27 - eli kuolema tekee taiteilijan, jonka lainasin ja luin parissa viikossa lähinnä työmatkoilla ja imetystauoilla. Kirja oli tosi hyvä, etenkin nautin kielestä, jota Salmela käytti kuin äidinkieltään, mutta kuitenkin paikoin sellaisilla tavoilla, jotka olivat teknisesti aivan oikein, mutta kuitenkin niissä oli jotain pientä sointia, joka teki niistä jollain tapaa kaivertelevia.
Aluksi en innostunut ajatuksesta korostaa eri kertojia ulkoisilla tyylivaihteluilla, mutta jo kirjan puolivälin tienoilla pidin sitä hyvinkin toimivana.
Salmelan kirja loppui vähän kesken - ei sisältönsä vaan minun ajankäyttöni kannalta. Eli seuraavana päivänä ei ollutkaan työmatkalle heti uutta kirjaa. Nappasin kirjahyllyssä odottaneen Riikka Pulkkisen Totta-teoksen mukaani, ja luin senkin melko nopeasti, reilussa viikossa. Olin aiemmin lukenut Rajan, ja Totta teki (jos mahdollista) vieläkin suuremman vaikutuksen. Sain kirjan herättämistä tunnetiloista fyysisiä oireita, ja samanaikaisesti pelkäsin ja himoitsin lukea lisää. Hyvä kirja siis.
Pulkkisen jälkeen kaipasin suositteluja, ja kaverini suositteli Eve Hietamiehen Yösyöttö-teosta, joten laitoin kirjan kirjastosta varaukseen. Ennen kuin sain kirjan noudettua satuin käymään keskustassa Kirjasto 10:ssä, josta nappasin esillä olleen Kari Hotakaisen Ihmisen osa -kirjan. Kari Hotakaisen pitkäaikaisena fanina luin kirjan muutamassa päivässä, viimeiset muutaman kymmentä sivua myöhään illalla sängyssä muiden jo nukkuessa.
Eilen työmatkalla aloitin Yösyötön, joka imaisi heti mukaansa. Kirja on helposti lähestyttävä, eikä sen aihekaan (isä ja vauva) voisi juuri paremmin tähän elämänvaiheeseen sopia. Vaikka suhtaudunkin jokseenkin ennakkoluuloisesti Hietamieheen, niin ainakaan vielä en ole saanut kummempaa vahvistusta kuvitelmilleni hänen kirjallisista lahjoistaan.
Todennäköisesti Yösyöttökin tulee luettua pian, joten taas pitäisi keksiä uutta luettavaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti